Se pieni hetki eilen kun ei satanut, lähdimme ulos.
Käytiin pitkällä kävelyllä, Kirppunen nukkui suurimman osan ajasta. Poikanen tutki kaikkea ja kyseli niin mahdottomasti. Ja mahdottomia. Ja vielä enemmän. Luulin aina että kyselykausi tulee vasta myöhemmin. Ei ainakaan meillä.
Menimme rantaan harrastamaan Poikasen mielipuuhaa, kivien heittelyä jokeen.
Teillä oli paljon vesilätäköitä. Poikanen on alkanut pelätä niitä, ei uskaltanut tallata yhteenkään. Meillä on sitten omituinen lapsi.
Tai hyvin mielikuvitusrikas. Omituisia pelkoja on alkanut tulemaan. Aikuisten mielestä omituisia siis. Eräänä päivänä Poikanene ei uskaltanut istua sohvalla kuin äitin sylissä, koska pelkäsi putoavansa sohvatyynyjen välissä olevaan rakoon.
Kauaa ei keretty ulkona olemaan, kun alkoi jo pimetä.
Josta huomasin ettei meillä ole tarpeeksi heijastimia, kivoja ainakaan. Kun olisi vielä aikaa tehdä niitä.
Pihalla kohtasi lohduton väriläiskä. Poikanen lumen puutteessa kolasi pihalla hiekkaa ja koitti kärttää äitiä pulkassa vetämään itseään. Tylsä äiti kieltäytyi.
Poikanen vei lumikolan hiekkalaatikolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti