Hajanaista

Hajanaista tuntuu elämä ja ajatukset nykyään olevan.
Tuttu vertasi elämäänsä palapeliin, jossa lähes kaikki palat ovat poissa paikoiltaan ja väärillä paikoilla. Minä vertaisin elämääni palapeliin, jossa puolet paloista tuntuu olevan jonkun muun paloja kuin minun.

Menneille viikoille on osunut paljon surua ja ihnottavia juttuja.

Isäni kuolinpäivän vuosipäivä. On edelleen niin ikävä. Ja olen edelleen niin vihainen. Meneeköhän katkeruus koskaan surun taa?

Lopetin Kirppusen imettämisen. Itkien ja syyllisenä, koska tein sen itseni takia. Kyyneleet silmissä olen muutamaan kertaan pientä joutunut kieltämään, kun tulee kaivelemaan paidan kauluksesta ja sanoo tätä.
Tuntuu kamalalle.
Mutta syynä on ihan yksinkertaisesti se, että tarvitsen lääkkeitä. Ja ilman niitä olen käynyt nyt kahdessa viikossa kolmesti ea:n puolella makaamassa tipassa ja piikitettävänä. Migreeni ei laannu taas millään.
Olen surullinen ja ahdistunut, pääkipuinen ja loppu. Kun päivät koittaa jaksaa olla lapsille se äiti, jonka ne ansaitsevat, ei jaksa enää muuta.

Kirppunen ei syö, huutaa vaan. Refluxi? Joku muu? Lasten polille ei saa aikaa, tk lääkäri osaa vain katsoa korvat ja serpin.
Lisäksi Kirppunen puree, yleensä minua, eilen myös Poikasta, niin kovaa että tältä tuli verta.

Työt ovat alkaneet sujua. Ainakin jotenkin. Mutta vaikka tiesin ennakolta että työ on fyysistä, en odottanut ihan näin rankaa. Sunnuntai menee toipuessa ja kipeitä käsiä varoessa. (Vikaahan noissa oli jo ennestään, tämä vaan kärjistää nyt sen...)


Onneksi on pienet pojat. Ilman olisin varmaan hukassa. Ne on sitten hauskoja. Juuri tässä päivänä eräänä kysyin mieheltä, että mille me ennen naurettiin, ennen laspia? En muista.

Lasten kanssa ollaan tehty paljon kivaa, käyty makkaranpaistossa ja leivotti, kuivattu omppuja ja sotkettu, piirretty ja haravoitu. Oltu vaan keskenämme....
Olen jopa saanut ompelukoneeni takaisin, ja vähän ommellut.
Koittanut katsella kirpparille meneviä vaatteita kasoihin hinnoiteltaviksi.
Koittanut olle murehtimatta rahattomuutta ja sitä, että ensimmäistä kertaa en kieltänyt mistä maksamasta luotolla. Mikä kertoo jo minulle paljon.
Selvitellyt taloon tarvittania remontteja. Mitä noille muovitetuille seinille pitäisi tehdä. Miettinyt lattian avaamista ja vessan maalaamista. Ja sitä, miten tämä tehdään ilman rahaa.
Saanut selville että ihmettelemäni pikkuotuskset ovat kirjaskorppiooneja. Voivat olla merkki kosteusvauriosta (no kiva juttu).

Viime sunnuntaina pojat olivat mummolla koko päivän. Meillä oli miehen kanssa harvinaista aikaa tehdä mitä vaan. Ja mitä tein. Makasin sohvalla koko päivän....Paitsi sen ajan kun päätettiin käydä syömässä. Ihan oikeessa ravintolassa. Mahdollisimman kauas kaikista lapsista.
Ja silti hiomasin ravintolassa katselevani muiden lapsia ja miettiväni mitä pojille nyt kuuluu.
On niin outoa olla ilman lapsia missään. Ehkä pitäisi useamminkin tehdä niin, että vie lapset hoitoon, jos jostain vaikka alkaisi erottaa oman itsensäkin.

Nyt kuitenkin aurinkoon ja mättämään polttopuita peräkärriin mummolle vietäviksi, kun meillä niitä ei jostain syystä tarvita. Vuoden ovat tuossa pihalla odotelleet uutta kotia.