Poikanen halusi ehdottomasti lumiukon. Siitä tuli aika komea.Poikasesta se oli hassu.
Vasta muutama päivä siten Kirppunen oppi kunnolla konttaamaan. Nyt vain vilahdus käy, ja Kirppunen on jo hiippaillut muualle. Kun selän käännän, se on avannut laatikon. Tai räveltää dvd-soitinta. Tai nuoleskelee kenkää. Tai on pujahtanut keittiön pöydän alle mutustelemaan muruja (kyllä, meilä on muruja pöydän alla, imuri ei ole paras ystävämme.)
Mutta tänään. Kirppunen istui muitta mutkitta jaloillaan ja kurkotteli. Koitti jo sohvallekin kurkottaa. Voi sentään. Ei olisi kiirettä, en ole vielä edes sopeutunut liikkuvaan Kirppuseen.
Mihin minun pieni vauvani on kadonnut?
Pitkästä aikaa leivoin. Ei olisi pitänyt, nyt on sormet niin kipeät, ettei meinaa kirjoittamaan psytyä. (On niissä muutakin vikaa, ei pelkkä taikinan vaivaaminen niitä ihan näin kipeäksi saa.)
Ennen lapsia leivoin aina. Etenkin leipää ja sämpylää, meillä harvoin ostettiin leipää kotiin. Pitäisi ostaa taikinakone, niin tulisi taas leivottua kun ei minusta ole taikinan tekijäksi käsin enää. Edes litrasta en saa kunnolla alustettua.
Tuli muuten hyviä sämpylöitä. Bertie Bottin joka maun sämpylöitä. Kaikki pussinpohjat, porkkanan jämät ja muu käteen sattunut (sämpylään sopiva) päätyi taikinaan.
Lopuksi mieleni tekisi vielä hieman narista miesten ja naisten välisistä käsittämättömistä eroista, mutten taida viitisä. Se on vaan välillä niin kumma, ettei mies voi tehdä kuin jotain tarkoin valittua, kun nainen tekee samaan aikaan kolminkertaisesti asioita. Ja ettei sitä voi tajuta, kun sitten vaan valitetaan aina. Hmph.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti