Parepaa etsimässä

Leivottiin sämpylöitä. Kirppunen söi innoissaan raakaa taikinaa ja Poikanen lihvasi sen pöytään. Söivät myös innolla valmiita. Pitäisi leipoa enemmän lasten kanssa, huono omatunto siitäkin. En edes muista milloin olen pullaa viimeeksi leiponut. Enkä jaksaisi...
Ajatuskin näyttää kulkevan jotenkin nurinpäin, edes normaalia lauserakennetta en näytä pystyväni muodostamaan.

Kaunis syksy tulee, ja meinaa jäädä minulta huomaamatta. Ilo on kadoksissa. Olen ottanut sadoittain kuvia, kaikki huonoja. Osaksi syytän tosin optiikkaa, mutta jotenkin väsymys ja synkkyyskin paistavat läpi kuvissa.

Viikonloppuna suoritettiin salaojitusurakkaa, tai miespuoliset suorittivat. Olin niin kipeä lauantain töistä, että pääasiassa katselin vain. No sekin on nyt tehty.

Putskista puheen, putkareiden lasku tuli viimein, ikävä kyllä ja oli niin iso että kirosin ääneen. Poikasen kuullen.
Aina kun juuri luulen, että talous alkaa jossain pienessä tasapainossa olla, tulee vielä jotain. Katselen ympärilleni miettien, mitä vielä voisin myydä, kun jostain se raha on tultava. Lapset tarvitsevat kenkiä, vaatteita. Ehkä minulla on liian kovat standardit niihin. Pitäis tyytyä rumempaan ja huonompaan.
Ja sitten, olen vielä lyhyen ajan sisällä ostanut itselleni kolme takkia, en siis yhtä, vaan kolme. Puolustuksekseni on kyllä sanottava, että kaikki tulivat tarpeeseen, syksyyn ja talveen, pihalle ja julkiseen esiintymiseen. Enkä ole moneen vuoteen yhtään ostanut. Mutta silti....Ei niihin ylimääräistä rahaa olisi ollut.

Päätä särkee. Eilen kävin taas sairaalassa viettämässä laatuaikaa itseni kanssa, reilulla lääkityksellä oli hyvä nukkua ihan rauhassa tarkkailussa puoli iltaa. On ne kotiäidin ilot pienet, kun voi rehellisesti sanoa, nauttineensa unista sairaalassa...Ei kukaan ollut häiritsemässä.