Vihreää

Poikasella oli eilen nyt vihdoin se gastroskopia.Kaikki meni suhteellisen hyvin, äiti oli varmaan paljon enemmän hermona kuin lapsi. Vaikeaahan tuolla Poikasella oli, etenkin heräämisen jälkeen, kun ei tippaa saanutkaan heti pois ja kanyyli painoi. Loppuja tuloksia odotellaan yhä, mutta ei ainakaan rakenteellista vikaa löytynyt. Toisaalta se olisi ollut helpotus, mutta ei ainakaan ole nyt sitten enää uutta operaatiota tiedossa.
Mutta riesana on nyt joko todella pahaksi äitynyt aurinkoihottuma, tai parvorokko. Veikkaan ensimmäistä, ikävä kyllä. Kun ei muuta riesaa vielä tarpeeksi ole.

Poikanen sai sitten sairaalaressun jälkeen hyvityslahjan, polkutraktorin, jota on viime kesästä asti pyydellyt. Meni muuten viimeiset rahat siihen. On pieniä finanssiongelmia havaittavissa.
Ja tietenkin punaisen halusi. Ja se on sitten mahtava peli. Etenkin kun siinä on peräkärri.

Minun pieni Kirppuseni opettelee tukien kävelemään. Tänäänkin kävelytti tuolia ympäri alakertaa. Ja kiipeilee ihan kaikkialle. Ja raivoaa lopun ajan. En tiedä juurikaan miksi. Vahva on tahto ja pieni kärsivällisyys. Ja varmaan jotain muutakin vielä. Pelkään että Kirppusellakin on kipuja mahan puolella. Ensiviikolla on kontrolli lastenpolille. Sikäeli kun tuo Poikasen pilkullisuus ei osoittaudu parvoksi.

Purkkeihin on istuteltu kaikkea. Jos vaikka sieltä jotain kasvaisikin, maahan on turha istuttaa mitään, kun nuo etanankuvatukset syövät kaiken. Viimekesänä jopa samettikukat, jotka eivät kuulemma kelpaa niille.
Poikenen on ollut vielä äitäkin innokkampi pikkuhortonomi. Ja Kirppunen syönyt ehkä noin litran multaa istutustöissä. Pitäisiköhän antaa sille siemenpussi.
Ruoho kasvaa silmissä, pitäisi kaivaa ruohonleikkuri esiin. Se on ainoa pihatyö, josta en juurikaan välitä. Etenkään kun se rakkine on kamalan huono ja kovaääninen. Tarkoitus oli ostaa uusi leikkuri tänä kesänä, muttei taida olla varaa siihenkään.


Tein pieniä ikuisuustilkkutöitä. Lisääkin tarvitsisi, istuinpehmusteiden päällsiiä puutarhakalusteisiin.

Jatkuva meteli. Piikkaavat auki kellarin seinää. Kun katsos, sieltäkin suunnasta löytyi kosteusvaurio, kantavat rakenteet lahonneita. Kiva juttu. Tai no kiva että löytyi nyt, veikkasivat että muutamien vuosien päästä olisi voinut lattia notkahtaa. Ja se on alunperinkin rakennettu vituiksi, Siitä ei voi siis syyttää edes ketään. Siis rahastaa sitä keltään.
Mitähän vielä.
Luulen että budjetti on ollut ja mennyt. Voi olla että keittiö jää puolitieden. No ei se voi. Mutta en tiedä, miten sekin kaikki maksetaan. Kunhan nyt se vakuutusyhtiö päättäisi jotain tuon edellisen vahingon korvaamisen.

Pieni stressi piristää ja miten se nyt menikään... Ei vaan jaksaisi enää mitään. Olen kironnut koko remontin alimpaan helvettiin: Vaikka hyvähän tuo noiden löytöjen valossa on, että tehtiin. Ei vaan jaksaisi nyt. Eikä ole rahaakaan kaikkeen. Vaikka tiedettiinhän se että jotain voi löytyä.
Minulla on kivoja mustia aukkoja, hetkiä jolloin olen tehnyt jotain edes tajuamattani sitä. Kai se on tämä väsymys. Ja jatkuva kina miehen kanssa. Minä olen tyhmä. Ja ilkeä ihminen. Kuulema. Ei kai sille mitään voi. Toivoisin vain, ettei haukkuisi minua lasten kuullen. Poikanenkin osaa nyt sanoa että äiti on tyhmä.
Pikanen on taas pahimmassa uhmassa, se on muuttanut muotoaan, mutta voimistunut, hetken oli jo helpompaa. Kirppunen on vaan jääräpää.
Ja ettei helpommaksi menisi, niin mies on koko ensiviikon vielä jossain työreissussa. Että kivat vaan.