Miksei uni tuu, vaikka silmät sulkeutuu, miksei nukkumatti luoksein tuu?

Äiti, voisitko laittaa peiton hyvin?
Joku on hätänä.
Haluan vettä.
Tarttis laittaa laastari. NO MINNE???? En tiedä. Jossain on pipi.
Millon äiti tulee nukkumaan?
Milloin isi tulee kotiin?
Haluan omaan sänkyyn/isoon sänkyyn.
En löydä xxx ystävää.
Kutittaa. MIHIN???? En tiedä.
Pitäisi laittaa rasvaa.
Äiti, en tykkää siitä, ettei minulle ole koskaan kerätty kukkakimppua.
Äiti, oliko ne lohikäärmeitä, jota käytiin katsomassa?
Äiti, miksi pikkuveli nukkuu? 


Lasten nukuttaminen on sitten ihanaa.

Poikasella on nykyään hirveä tarve taistella keinolla millä hyvänsä nukahtamista vastaan. Näiden ja satojen muiden hyvien syiden lisäksi pitää käydä potalla ainakin 10  kertaa. Lisäksi pitää kertoa ystäville (pehmoleluille siis) päivän tapahtumat. Välillä pitää muistaa itkeä äitille, jos äiti ei laulanut jollekkin ystävälle nurmilintua. Pitää itkeä ja kiljua. Herättää Kirppunen pariin kertaan. Saada muutama raivokohtaus. Keksiä vielä muutama hyvä syy, miksi ei voi nukkua. Sitten huudella jossain vaiheessa iskuhälyttimeen äiti, minä heräsin, olen jo nukkunut.

Ja herätä seuraavana aamuna viideltä itkemään sitä, kuinka väsynyt on. Kun tietysti yöllä on muutamaan kertaan herätty ja lisäksi huudeltu unissaan.

Kirppunen nukahtaa jokseenkin helposti tähän verrattuna, vaatii aikansa pyörien ja leikkien, soitellen soittorasiaa, mylläten, omia juttuja höpipsten ja sitten viimeinkin nukahtaakseen, heräämään yöllä ainakin viidesti. Ja heräämään myös silloin viiden jälkeen. Usien myös vaippa täytyy ottaa pois muutamaan kertaan ennen nukahtamista ja suuttua jos äiti kehtaakin koittaa kiilata omalle reviirille sänkyyn.

Olen harkinnut pojille yhteistä sänkyä toiseen huoneeseen, jos jotenkin nukkusiivat yhdessä.
Tai sitten siitä ei tule mitään.
Eilen nukkumaan mennessä löysin sängystä paikaltani kävyn. Pikkuauton. Kaksi kirjaa. Sukan ja vaipan (puhtaan tosin). Ehkä jotain muutakin oli, mikä ei sattunut alleni.

Meillä siis nukutaan perhepedissä. Sängyssä joka on täynnä lasten ystäviä. Laskeskelin tuossa että niitä on lähemmäs 20 pojilla yhteensä tänäkin iltana kannettuna sänkyyn. Mutta kun en raaski kieltääkkään, kun ovat, etenkin Poikaselle niin rakkaita.
Se minun ongelmani kai onkin, kun en raaski. En raaski jättää yksin, jos ei uni tule. Meillä on pojat nukutettu pitkään uneen saakka. Kirppunen edelleen siis ja Poikanen unen partaalle, tuossa puoli vuotta sitten alettiin vasta jättää hereille nukahtamaan itse. En raaski antaa huutaa, vaan juoksen kiltisti aina yläkertaan katsomaan mikä on. Kirppusen tapauksessa tosin pitääkin, tai se lähtee harhailemaan ja etsimään minua jos ei mene luo.
Meillä on onneksi iso sänky, 240 cm ja pinnasänky jatkeena. Silti kaksi poikittain nukkuvaa pikkupoikaa vie yllättävän paljon tilaa.

Poikanen nukkui jo omassa sängyssä melko hyvin, mutta nyt on siirtynyt takaisin isoon sänkyyn. Enkä minä sitä henno sieltä poiskaan käskeä. Ja miksi voisinkaan, saahan Kirppunenkin nukkua vanhempien kanssa, miksi Poikasen pitäisi nukkua yksin toisessa huoneessa?

Kun en vaan raaski. Kun ne ovat niin pieniä. Ja niin kauniita kun nukkuvat.

Itseänihän tästä saa syyttää. Joskus tosin tunnen pienen kateuden piston, kun kuuntelen ihmisten puhetta siitä kun he vain vievät lapen nukkumaan. Ja jättävät sinne. Ja sitten se käy nukkumaan.
Kolikon toisena puolena on taas se, etten ole koskaan joutunut taistelemaan sängyssä pysymisen kanssa. Meillä kun pojat ovat aina nukkuneet "vapaasti" ilman häkkiä, ei niille ole tullut tarvetta karkaillakkaan sängystä. Tai sitten en eivät ole vaan vielä tajunneet että niinkin voisi tehdä...

Välillä tosin tuntuu, että muutakin voisi tehdä.
Ja että olisi kiva saada oma sänky takaisin. Niinkuin aikuisten sängyksi. Ihan aikuisten oikeasti.

Ja olla heräämättä jokaiseen puhinaan ja kääntymiseen.

(Kuva taitaa olla miehen ottama. kiitos siis luvattomasta lainasta.)

...viimein unen saan, lennän suureen maailmaan
miksi täytyy nousta aamuun ankeaan?