Käytiin Korkeasaaressa. Lapset, etenkin Kirppunen rakastivat sitä paikkaa, pois ei olisi päässyt millään, vaikka molemmat meinasivat nukahtaa pystyyn.
Äiti, mennään vielä katsomaan niitä karhuja....
Kirppunen oli ihan pöhkönä kaikkiin eläimiin. Nyt matkii niiden ääniä, kuten tiikerin murinaa kotona. Tosin käyttää ääntä ilmoittamaan haluavansa leopardilelunsa.
Kirppunen ei puhu muuta kuin sanan tätä. Sitä voi käyttää moneen asiaan ja painokkaasti. Usein koittaa sanoa sanoja ja toistelee satunnaisesti, mutta omia sanoja on paljon ja elekieli on paljon vielä kehittyneempää kuin Poikasella aikoinaan. Ja jos ei ymmärretä kiljuu korviahuumaavasti.
Poikanen puhuu taukoamatta. Koko ajan. Kyselee ja hölöttää. Unissaankin.
Minusta tuntuu usein illalla että minulla on leuat kipeänä koko päivän puhumisesta Poikasen kanssa. Kun niillä kysymyksillä ei ole loppua. Enkä osaa olla vastaamattakaan.
Korkeasaaren suosikit.
Käytiin uimassa (sisätuloissa kylläkin) ja syötiin jotain hyvääkin. Fiilisteltiin ja mentiin lasten ehdoilla. Nähtiin lentokoneita. Ja toiminnassa oleva nosturi. Ajettiin parkkihalliin. (Nämä jälkimmäiset eivät olleet ehkä minun reissuni kohokohtia.)
Minä sain luksusta, kaksi tuntia yksin Ikeassa. Mies vei pojat sillä aikaa Hoploppiin. Mies taisi olla ainoa joka tässä ajassa hävisi...Tai en minä tiedä kuinka hauskaa sillä oli Kirppusen perässä Hoplopissa rymytä.
Ikeasta löytyi kaikkea ihanaa. Yllättäen.
Etupäässä lapsille. Ja ehdottoman tarpeellista. No melkien kaikki ainakin.
Ja sitten ihan vahingossa huomasin käveleväni P.o.P liikkeen ohi. Siellä oli pakko käydä. Ja mitä ihania paitoja siellä olikaan. Muutama oli pakko ottaa mukaan. Ei voinut mitään. Onneksi kaikki mallit eivät olleet edes vielä tulleet, mitä olen muiden blogeissa nähnyt. Olisi ollut paljon vaikeampi valinta.
Käytiin serkuilla kylässä. Poikanen oppi heti uusia sanoja ja tapoja ilmoittaa asiat ärsyttävästi.
Kirppunen rymysi isompien perässä, kuin ei ikäeroa olisi ollutkaan. Välillä Poikanen vetäytyi yksin leikkimään, Kirppusen painellessa serkkujen perässä.
Kotimatkalla käytiin syömässä lähes tyhmässä ruokapaikassa. Poikanen totesi ompa ihana hiljaista. Oli kai liian rasittavaa, serkkujen hälinä etenkin.
"Pikaisesti" käytiin myös Lintsillä. Niinkuin koko Helsinki. Ja puoli Suomea. Ja muutama ulkomaalainenkin.
Ei ollut ehkä hyvä idea. Lapset viihtyivät, tietysti. Poikanen sai käydä kahdessa laitteessa, Kirppunen yhdessä. Oli mahtavaa.
Ja nyt taas nautin arjesta. No en, mutta olipahan vaihtelua.
Hmm. Tarkennusta tuohon. Nautin (useimmiten) kyllä lasten kanssa olosta ja puuhailusta kotona ja meidän menoista. Pyykistä, tiskeistä, siivouksesta ja muusta juoksevista asioista en juurikaan nauti.
En silti vaihtaisi näitä kotivuosia töihin ja lasten hoitopäiviin.
Noin niinkuin asiasta viidenteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti