Värikkäät vaahteranlehdet on sitten kauniita. Kuljeskeltiin Poikasen kanssa pitkin pihaa etsimässä kauniita lehtiä. Kirppunen nukkui vaunuissa. Sieniäkin löytyy vielä pihalta.
Rakastan syksyä, silloin on niin kaunista. Toisaaltaan syksy on haikeaa aikaa, nyt olen vielä entistäkin surullisempi. Luopuminen on vaikeaa.
Etataa. Monta. Näitä meilä on nii-in paljon, että inhottaa. Ne kiipeilevät pitkin talon seiniä ja jättävät sotkua. Ne syövät kaiken mikä eteen tulee, näköjään myös nokkoset, mikä ei kyllä ole niin paha asia. Kukkia ei tarvitse paljon pihalle haaveilla. Että jos joku haluaa etanoita, meiltä saa, vaikka ämpärillisen. (Jotain kotiloitahan nämä siis oikeasti ovat, en nyt nimeä muista.)
Poikanen jakson alkukesästä olla ihastunut aina kun näki etataan. Nyt korkeintaan saattaa todeta; äiti ota etataa pois.
Muutama omena on vielä puussa. Melkein kaikki tippuivatkin yhden erittäin tuulisen päivän seurauksena. Pitäisi lähteä mummolasta hakemaan talviomenoita kellariin ja jos nyt jaksaisin renkaitakin tehdä. Poikanen tykkää niistä kovasti. Itse ilmoittaa syövänsä omppurenkaita hyvin mielellään.
Niin pinetä vesilätäkköä ei löydy, ettei poikanen siinä kävisi pomppaamassa. Onnistuttiin löytämään muutama lätäkkö kun oltiin Kirppusen nukutusvaunulenkillä.
Vaikka rakastan syksyä ja rakastan Poikasta, inhoan yhdistelmää kurainen Poikanen. Joka paikka tuntuu sisälläkin olevan hiekkaa täynnä, se kulkeutuu kaikkialle. Syynä voi myös olla laiska imuroija ja neliön kokoinen eteinen. Poikanen kyllä imuroisi vaikka joka päivä. Seiniä ja tavaroita. Kirppunen katselee silmät suurina kun imuri hurisee ja hymyilee.
:D Meillä asuu pieni puunhalaaja. Kuulema äitiinsä tullut. En nyt muista ihan lähiaikoina puita itse halailleeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti