keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Vettä sataa taivaan täydeltä.
Ruoho kasvaa silmissä, mutta kuka sitä ehtisi leikata.

Kirppunen ottaa ensiaskeliaan, jopa  seitsemänkin askeleen pituisia pyrähdyksiä. Ja on niin mahdottoman innoissaan.
Niin innoissaan ettei kykene nukkumaan, myllää vain ympäri sänkyä.
Pitää kai luovuttaa toivo katsella hetki telkkaria ja mennä viereen. Jos se siitä rauhoittuisi.

Poikanen on kiukkuinen jatkuvasti ja kovin uhmakas.

Kirppusella oli tänään kontrollilääkärikäynti, lääkitystä jatketaan ainakin kesän yli, ellei oirehdinta helpota.
Nyt ovat molemmat sitten virallisesti reflixilapsia ja lääkkeillä, tosi eri lääkkeillä.

Mies on koko viikon työmatkalla ja minua väsyttää niin etten meinaa jaksaa kirjoittaa. Silti istun tässä.

Keittiö ei tunnu etenevän mihinkään.Laskuja kyllä tulee tasaiseen tahtiin.
Löysin aivan ihanan vitriinikaapin, joka sopii täydellisesti. Nyt se on Poikasen huoneessa paketissa, kun ei muualle mahtunut.

Ystäviäkin olen saanut aikaisiksi nähdä. On ollut todella piristävää saada puhua aikuisten kanssa ja Poikanen etenkin on tykännyt leikkiä muidenkin kanssa.
Vaikka alkavat jo hetkittäin leikkiä yhdessä Poikanen ja Kirppunen, se on sitten ihanaa. Ja hetkessä on ilmiriita ja kirkuminen päällä. Mutta ne pienet hetket ovat suloisia.

Tänään paistettiin lettuja, kauramaidosta (mummolassa, en ole innostunut letunkärystä olohuoneessa). Kirppunen sai ensimmääiset lettunsa. Poikanen söi aivan mahdottoman monta.

Minulla odottaa iso pino uusia pestyjä kankaita silitystä ja ompelua. Kaikkea ihanaa. Kunhan mies tulee kotiin, aijon varastaa itselleni ompeluaikaa. Viime sunnuntaina tein molemmille pojille kesähatut ja Kirppuselle yhdet pöksyt, niistä lisää tuonnempana. Kunhan saan ompleuksia tehtyä, koitan kkuvata ne muistoikisi.


Omenapuut kukkivat. Sireenit ja kielotkin melkein. Ovat aikaisessa.

Tule takaisin aurinko ja lämpö.








lauantai 22. toukokuuta 2010

tiistai 18. toukokuuta 2010

Vihreää


Poikasella oli eilen nyt vihdoin se gastroskopia.Kaikki meni suhteellisen hyvin, äiti oli varmaan paljon enemmän hermona kuin lapsi. Vaikeaahan tuolla Poikasella oli, etenkin heräämisen jälkeen, kun ei tippaa saanutkaan heti pois ja kanyyli painoi. Loppuja tuloksia odotellaan yhä, mutta ei ainakaan rakenteellista vikaa löytynyt. Toisaalta se olisi ollut helpotus, mutta ei ainakaan ole nyt sitten enää uutta operaatiota tiedossa.
Mutta riesana on nyt joko todella pahaksi äitynyt aurinkoihottuma, tai parvorokko. Veikkaan ensimmäistä, ikävä kyllä. Kun ei muuta riesaa vielä tarpeeksi ole.

Poikanen sai sitten sairaalaressun jälkeen hyvityslahjan, polkutraktorin, jota on viime kesästä asti pyydellyt. Meni muuten viimeiset rahat siihen. On pieniä finanssiongelmia havaittavissa.
Ja tietenkin punaisen halusi. Ja se on sitten mahtava peli. Etenkin kun siinä on peräkärri.



Minun pieni Kirppuseni opettelee tukien kävelemään. Tänäänkin kävelytti tuolia ympäri alakertaa. Ja kiipeilee ihan kaikkialle. Ja raivoaa lopun ajan. En tiedä juurikaan miksi. Vahva on tahto ja pieni kärsivällisyys. Ja varmaan jotain muutakin vielä. Pelkään että Kirppusellakin on kipuja mahan puolella. Ensiviikolla on kontrolli lastenpolille. Sikäeli kun tuo Poikasen pilkullisuus ei osoittaudu parvoksi.







Purkkeihin on istuteltu kaikkea. Jos vaikka sieltä jotain kasvaisikin, maahan on turha istuttaa mitään, kun nuo etanankuvatukset syövät kaiken. Viimekesänä jopa samettikukat, jotka eivät kuulemma kelpaa niille.
Poikenen on ollut vielä äitäkin innokkampi pikkuhortonomi. Ja Kirppunen syönyt ehkä noin litran multaa istutustöissä. Pitäisiköhän antaa sille siemenpussi.
Ruoho kasvaa silmissä, pitäisi kaivaa ruohonleikkuri esiin. Se on ainoa pihatyö, josta en juurikaan välitä. Etenkään kun se rakkine on kamalan huono ja kovaääninen. Tarkoitus oli ostaa uusi leikkuri tänä kesänä, muttei taida olla varaa siihenkään.


Tein pieniä ikuisuustilkkutöitä. Lisääkin tarvitsisi, istuinpehmusteiden päällsiiä puutarhakalusteisiin.


Jatkuva meteli. Piikkaavat auki kellarin seinää. Kun katsos, sieltäkin suunnasta löytyi kosteusvaurio, kantavat rakenteet lahonneita. Kiva juttu. Tai no kiva että löytyi nyt, veikkasivat että muutamien vuosien päästä olisi voinut lattia notkahtaa. Ja se on alunperinkin rakennettu vituiksi, Siitä ei voi siis syyttää edes ketään. Siis rahastaa sitä keltään.
Mitähän vielä.
Luulen että budjetti on ollut ja mennyt. Voi olla että keittiö jää puolitieden. No ei se voi. Mutta en tiedä, miten sekin kaikki maksetaan. Kunhan nyt se vakuutusyhtiö päättäisi jotain tuon edellisen vahingon korvaamisen.

Pieni stressi piristää ja miten se nyt menikään... Ei vaan jaksaisi enää mitään. Olen kironnut koko remontin alimpaan helvettiin: Vaikka hyvähän tuo noiden löytöjen valossa on, että tehtiin. Ei vaan jaksaisi nyt. Eikä ole rahaakaan kaikkeen. Vaikka tiedettiinhän se että jotain voi löytyä.
Minulla on kivoja mustia aukkoja, hetkiä jolloin olen tehnyt jotain edes tajuamattani sitä. Kai se on tämä väsymys. Ja jatkuva kina miehen kanssa. Minä olen tyhmä. Ja ilkeä ihminen. Kuulema. Ei kai sille mitään voi. Toivoisin vain, ettei haukkuisi minua lasten kuullen. Poikanenkin osaa nyt sanoa että äiti on tyhmä.
Pikanen on taas pahimmassa uhmassa, se on muuttanut muotoaan, mutta voimistunut, hetken oli jo helpompaa. Kirppunen on vaan jääräpää.
Ja ettei helpommaksi menisi, niin mies on koko ensiviikon vielä jossain työreissussa. Että kivat vaan.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Melkein jo kesä











Sitten kun on kesä, ei tarvitse pitää sukkia. Eikä housuja. Lippis pitää olla. (Poikanen muistutti tänään äitiä.)



Minulle on onnekseni sattunut varsin hassut pojat.

Poikasen kanssa käveltiin meidän takametsässä Kirppusen nukutuslenkillä. Maassa oli pienehkö lehtikasa, ihmettelin sitä Poikaselle ääneen, että kukahan sen on tehnyt (samanlaisia kasoja on sinne ilmestynyt usein ennekin). Poikanen vastasi hetkeäkään epäröimättä sarvikuono. Naurultani kun kykenin, koitin sanoa, että ehkä kuitenkin joku muu eläin, ehkä vaikka joku kotoisampi ja pienmpi. Poikanen totesi siihen että varmaan hirvi on käynyt haravoimassa ne lehdet siihen. Mitääpä siihen lisäämään, etenkin kun en tiedä kuka ne siihen on kasannut.

Kirppusen uusinta huvia on auttaa pyykkien koneesta ottamisessa. Se on kiva, ja avuliastakin. Kestää melko kauan. Etenkin, koska Kirppusen täytyy niistää nenänsä jokaiseen koneesta ottamaansa pyykkiin. Siiten virnistetään koko pinen naaman leveydeltä ja ojennetaan ylpeänä pyykki äitille. Paitsi ne pyykit, joilla täytyy myös äitin nenä pyyhkiä.




Meidän keittiön lattia. Nyt siellä on suuren suuri monttu, joka vie maahan. (meillä on siis sellainen rossipohjatalo.) Milloinhan siinä on taas lattia.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Ihana ihana aurinko

Ja ihana lämpö.

Ulkona kukkuu käki. Ja ettei huonommaksi jää toinen ja komaskin. Meidän lähimetsä on joku käkien sukukokouksen paikka aina keväisin.
Ja meidän piha on sitten rätkyjen ja itikoiden kokoontumispaikka. Ja etanoiden, vai mitä kotiloita ovatkaan.

Ulkona on niin kiva ilma, ettei voi edes olla surullinen. Vaikka vähän pitäisi. Tai lähinnä vittuuntunut. Se keittiöremontti senkun laajenee. Tai siis pitkittyy. Kosteutta on paljon enemmän kuin luultiin. Tai siis suorastaan märkää. Ja tämä(kin) ongelma on edellisten aiheuttama. Nyt odotan mielenkiinnolla (ja kauhulla) mitä vakuutusyhtiö sanoo. Oli ainakin niin nuiva rouva puhelimessa että meinasi minulta itku tulla.

Mutta kun nyt kerrankin molemmat lapset nukkuvat päiväunia yhtäaikaa, menen ompelemaan. Ja syömään suklaata, kun ei tarvitse sitä salaa syödä. Meillä ei Poikanen saa vielä suklaata, kuin korkeintaan joissain erityistapauksissa, joten suklaanistinä jodun syömään sitä aina salaa. Kuten autoa ajaessani (on se hyvä, että lasten penkit on selkä menosuuntaan) ja saunassakin tuossa yksi päivä nautiskelin suklaata...

Ja samalla voin nautiskella lintujen konsertista joka kuuluu itskuhälyttimestä taukoamatta.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Äitienpäivää

Hyvää äitienpäivää, 
Sinulle Äidille, joka jos eksyt tänne. 
Hyvää äitienpäivää minulle ja kaikille.
Jokainen äiti on onnittelunsa ansainnut.

Hieman haikeana lueskelin juuri fb:sta ihanuuksista joita muut äidit ovat saaneet. Meillä kun ei minulle tarjoilla äitienpäivänä mitään. Isompi lapseni täyttää pian kolme ja edes yhtä äitienpäiväkorttia en ole saanut. Sainhan minä nukkua kaksi tuntia nenmmän, kuin normaalisti. Ja pääsen syömään seisovaan pöytään, koska itse päätin niin ja oikeasti menemme sinne viedäksemme mummon (eli äitini) äitienpäivälounaalle. Joten.
En minä mitään ihmeitä odottanut. Mutta olisihan edes kortti ollut kiva.

perjantai 7. toukokuuta 2010

Vappu ja sen jälkeinen elämä



Molemmat pojat rakastuivat ilmapalloihin. Serpenttiinit ja vappuhuisku jätettiin väliin, Kirppusen suunnattoman paperiruokahalun takia.
Kirppunen purasisi ensimmäisen ilmapallonsa puhki ja säikähti aivan kamalasti. Ei koittanut enää uudelleen.
Poikanen valitsi ihan itse suuren autopallon. Se on sitten ollut mahtava.
Sääli ettei enää saa samanlaisia vappupalloja kuin minun lapsuudessani.

Munkit kelpasivat Poikaselle, vaikka syömistä hankaloittikin se, että sokeri naamasta piti pyyhkiä pois koko ajan. Sain itseäni niskasta kiinni ja paistoin munkit itse.
Simaa Poikanen ei suostunut maistamaan. Sitten monen päivän päästä vihdoin halusi maistaa. Hörppäsi ja alkoi kiljumaan. meni kuulema nenään. Voi sentään. Ja maitoa päälle. Sen jälkeen on muistanut sanoa kun minä tai mies juodaan simaa, että en tykkää simasta, maito on parempaa.




Vihreyttä ikkunalle, Kirppunen rakastaa herneenversoja.





Kirppusen syöminen onnistuu vihdoinkin, lääkekokeilun alettua ruokakin on mennyt alas. Edelleen haluaa syödä itse mieluiten. Eikä se muuten mitään, mutta sotku on aivan järkyttävä. Eikä sekään muuten mitään, mutta kun meillä on nyt keittiön pöytä puolen metrin päässä sohvasta. Nokkamuksitakin osaa jo juoda itse.




Nämä tuholaiset ovat palanneet, ei paljon pakkaskausi näyttänyt hetkeuttavan. niitä on nyt jo piha puolillaan.
Ensimmäisen itikankin tapoin sisältä eilen.
Kyllä kesä on sitten ihana.
Löydettiin kastematoja Poikasen kanssa. Poikanen katsoi ja lähti karkuun. Älä tuo äiti niitä tänne, minä en halua. Todellinen maalainen siis. Meidän hienohelma.







Mies katseli kuvia noista raparperin lehdistä, ja totesi niiden näyttävän aivoilta.
Minä katselin raparperejä ja suunnittelin jo ensimmäistä raparperipiirakkaa pienistä varsista.
Tosin ei ole liettä, pitää mennä jollekkin kylään paistamaan piirakkaa. Kohta, kauaa ei enää mene.





Käytiin katselemassa taas heppoja. Poikanen on ihastunut eläimiin nyt toden teolla, kiitos Ti-Ti Nallen dvd:n jossa niitä näkyy roppakaupalla. Tänään sanoi, äiti voisitko ostaa minulle pienen vuohen kaupasta, että voisin silitellä sitä? Koitin selittää ettei se ehkä onnistu. Mutta minä haluaisin. Ja menin lupaamaan että kesällä mennään johonkin katsomaan vuohia ja muita eläimiä. Kunhan keksisin missä niitä näkisi.
Toisaaltaan vuohi olisi vallan ihana tuossa pihalla. Jos jostain saisi lainaan kesävuohen? Saakohan sitä pitää pihalla, kun nyt taajamassa kuitenkin asutaan...



Kirppunen, pienoinen, täytti juuri 10 kuukautta. Oli ylimääräinen neuvola, jättiläinen tuo pikkupoika. Painoa reilut 10 kg ja pituutta 78 cm. Reipas, hyvin kehittynyt touhukas ja äänekäs poika, lukee neuvolakortissa.

Touhukas juuri. Vähän liikaakin. Melko omatoiminen myös, opetteli juuri eilen riisumaan paidan itseltään. Myös tahto on kova ja kärsivällisyys mitätön. Ja näihin liittyvä ääni on korvia huumaava.
Rakastaa imuria. Ja kaikkea mistä lähtee kova meteli. Keittiössä kun alkaa poran tai sahan ääni kuulua, Kirppunen lähtee innosta kiljuen kohti keittiötä.
Rakastaa kutittelua ja kurkkimista. Ja veljeään. Poikanen jaksaa aina välillä leikkiä Kirppusen kanssa, välillä lukee sille kirjaakin. Se tosin yleensä päättyy riitaan kirjasta.



Keittiätä laitetaan maan tasalle. Tai lattian. Kaadetaan seiniä. Remonttimiehet on ihan mukavia, mutta vittu kun ne kiroilee niin kamalasti (olipas surkea vitsin yritys). Poikasella karttuu varmasti sanavarasto tämän remontin myötä.
Tämä viikko on purkua tehty, ja yksi kosteusvaurio on jo löytynyt. Sekä muutama muu rakennus- ja asennusvirhe. Pelottaa mitä vielä löytävät, remontti paisuu yli pudjetin näillä tavoin varmasti. Vaikka kyllähän se tiedettiin, että mitä vain voi löytyä. Talo on kuitenkin 80 vuotias ja edellinen omistaja oli todellinen tee-se-itse-ja halvalla-insinööri.

PS. Kaikista hauskinta noissa meidän remppamiehissä on se, että ne kutsuu minua ROUVAKSI. Ei ole ennen kukaan kutsunut. Rouva tosin en edes ole. Enkä sellaiseksi itseäni tunne.
Ja se on hieman pahaenteistäkin, kun kuuluu Rouva, tuletko katsomaan, se tarkoittaa jotain epämääräistä tai vialla olevaa.
Mutta tuo rouvittelu tuppaa kyllä huvittamaan, ensimmäisillä kerroilla en edes osannut vastata kutsuun.

Ihania