Lupauksia....

Lupaan olla ensi vuona parempi ihminen.
Ja laihempi.
Mielellään myös kauniimpi.

Koitan olla kadehtimatta ihmisiä, joiden lapset nukkuvat.
Ja koitan myös olla kadehtimatta ihmisiä joilla on elämä.

Ulkona on ihanasti satanut koko päivän lunta. Pehmeää pakkaslunta.
Kohta koitetaan lähteä ampumaan poikien kanssa raketteja, koitan iloita asiasta ja olla muistamatta että mies halusi olla mielummin töissä kuin ampua raketteja Poikasn kanssa.




Poikanen on kysynyt kymmeniä kertoja tänään, missä isi, isi on töissä, tuleeko isi kohta? Ei, ei tule, ennen kuin yöllä.
Poikanen on myös järjestänyt tänään enemmän raivokohtauksia kuin jaksan laskea. Tai kohta kestää.
Kirppunen sen sijaan on kovasti punnertanut ja osaa mennä jo lähes konttausasentoon. Vaikkei se edes ryömi vielä.

Poikanen on täynnä hassuja juttuja. Sille ei voi olla nauramatta. Kaatui tänään lumikolan kanssa, mulkoili lumikolaa ja sanoi sille älä sie siinä kaatuile.
Vessaan mennessä sanoi minulle älä sie tuu tänne, mie osaan ihan itse pissiä.



Pupu on loikkinut pihan poikki. Ja syönyt minun omenapuutani.




Rakettien paukkumisen alettua alan muistaa että vuosi vaihtuu pian. Muuten tämä ei ole normipäivästä eronnutkaan.

Mutta hyvää seuraavaa vuotta kaikille.

Puoli vuotta

Puoli vuotta sitten olin väsynyt. Kirppunen oli syntynyt yöllä.
Tänään olen yhä väsynyt. Mutta todella onnellinen silti.

Ja haikea. Pieni kasvaa niin kovaa vauhtia. Aika kuluu pelottavan nopeasti ja fyysisestikin Kirppunen kasvaa Poikasta nopeammin, vaikka Poikanenkin kasvoi melko yläkäyrillä.
Puin Kirppuselle eilen päälle Poikasen vanhan yökkäripuvun. Se oli sopiva Poikaselle silloin kun opetteli kävelemään. Ja Kirppuselle siitä on nyt jo melkein lahkeet lyhyet.

Päätä särkee.

Meni sitten uuden vuoden juhlinnan suunnitelmatkin uusiksi. Mies meneekin töihin. Miten minä nyt poikien kanssa raketteja ammun? Onko halukkaita viettämään uutta vuotta meidän kanssa. Voin tehdä seuraa vastaan ruokaa.

Joulu

Meillä joulun tekee moni asia, tässä niistä muutamia.

Paljon lunta.
Poikanen oli niin onnellinen päästessään ulos lumeen pitkän sairastelusisälläolon jälkeen. Ja sitä lunta oli ihanasti. Nyt saisi jo riittää, ei tarvitse enempää minun puolestani sataa.





Paketit sain vasta tänään paketoitua.
Joululahjojen ostelu jäi viimetinkaan ja retuperälle sairastelun takia.

Lapsille olisi ihana ostaa vaikka mitä. Vaikka tuota tavaraa on kyllä muutenkin jo tarpeeksi. Omille muksuille kaikki lahjat hankin kirpparilta.



Joulukuusen tuoksu. Mies hankki kuusen, joka mielestäni oli kyllä melkoisen harva, mutta tuoksuu silti ihan oikealta. Poikanen oli haltioissaan koristelemisesta, hyppi ja tanssi ympäri olohuonetta ja oli niin onnellinen. Ja ihastunut kuuseen.
Kirppunen katseli ihmeissään koko touhua. Ihaili loistavia valoja ja heiluvia palloja. Maistoi muutamaa. Poikanen hihkui innosta, kun pallot pomppivat pitkin lattiaa kun pienellä oli niin kiire niitä laittaa.




Joulukortteja ollaan laitettu seinälle Poiksen kanssa. Muistettiin itsekkin suurin osa lähettää.



Joulukuusen alle kuuluu aina sama ihana matto.



Joulumanetlit ja pähkinät.
Kirppunenkin on nyt joulun kunniaksi saanut maistella ruokaa. Tosin ei pähkinöitä. Ikää on kohta puoli vuotta, joten pitäisi aloitella pikkuhiljaa syömään maidon lisäksi muutakin. Kirppunen ei ole kovinkaan ihastunut ajatukseen. Ilmekkin sanoo, äiti, mitä ihmettä sinä koitat minun suuhuni työntää? Ja kun jotenkin ei tahtoisi äitikään, en halua että pieni vauva kasvaa ihan niin nopeati. Kun se kuitenkin on minun viimeinen vauvani.
Iso poika joka on kiinnostunut kaikesta. Pyörii kuin väkkärä lattialla, vaikkei vielä ryömikkään, kummasti silti pääsee jo vaihtamaan paikkaa. Tai pyörimään.



Poikasella ja Kirppusella on kivaa yhdessä. Makaavat lattialla vierekkäin ja hihittävät. Minä tunsin kateuden piston. Nyt niillä on jo oma maailma, mihin äiti ei enää kuulu. Ja toisaalta olen niin onnellinen että niillä on toisesna. Itse sisaruksettomana en koskaan ole tuollaista kokenut.

Poikanen on joka aamu innolla odottanut mitä tonttu on töppöseen laittanut. Kirppunen on innolla auttanut mutustelemaan joululahjapapereita.

Meillä jouluun eivät kuulu kaappien kuuraukset ja kahvinkeitinten pesut. Joulusta ei oteta stressiä, nautitaan herkuista ja ollaan. Aatto vietetään Mummon luona. Voi olla haikeaa, ilman Pappaa. Minulle ja mummolle lähinnä.

Näin siis tahdon toivottaa hyvää joulua kaikille jotaka paikalle osuvat. Nautitaan yhdessäolosta. Me ainakin, kunhan mies huomenna töistä kotiin ennättää...

sairasta

( Kuva on Richard Scarryn Jussi jänönen lääkärissä -kirjasta. On Poikasen lempikirja ja sitä luetaan ahkerasti aina ennen lääkärikäyntejä sairaalassa...)

Ollaan siis kipeitä. Ensin minä ja sitten Kirppunen. Kuinka pieneen nenään voikin mahtua niin mahdottomasti räkää?
Eilen tuli Poikanenkin kipeäksi.
Mies ei sairastu oikeastaan koskaan, eikä myöskään joudu koskaan hoitamaan lapsia kuumeisena ja kipeänä. Jota minä olen tehnyt monta päivää.
Jos mies sairastuu, saa hän sairastaa rauhassa, kun olenhan minä hoitamssa. Mutta kun minä sairastun, en saa parannella itseäni rauhassa, vaan hoidan lapset ja kodin yhtä kaikki. Mies käy töissä joka päivä.
Paitsi lauantaina oli harrastuksensa takia puoli päivää pois kotonta. Minulla oli kuumetta lähes 39 astetta.

Ei pitäisi valittaa, hyvä mies tuo on. Ja maailman paras isä lapsilleni, parempaa en voisi kuvitella. Osallistuu kaikkeen lapsiin liittyvään, kotitöihinkin useimmiten, eikä katoile omille teilleen. Rakastaa noita mukuloita ihan mahdottomasti, vaikkei aina ihan kaikki onnistu. Niinkuin uloslähteminen kahden lapsen kanssa. Yhdenkin kanssa lähtemiseen se saa kulumaan 20 minuuttia?

Se siitä. Veetuttaa vaan välillä niin että näen punaista, nämä minun oikeuksien ja velvollisuuksien epäyhteensopivuudet.

Itsehän olen kotiolon ja täysimetyksen halunnut lapsilleni antaa, joten ei minulla ole aihetta olla katkera. Enkä olekkaan, kipeä, väsynyt ja pahantuulinen kylläkin. Ja räkänen.

En tiedä oliko kyseessä nyt paljon kammottu possunuha, vai tavan nuha, näin kotidiagnostisesti ei minusta vaikuta influenssalle.
Mistä noista tietää.

Toivottavasti jouluun mennessä oltaisiin jo pirteämpiä.

Itsenäisyys ja itsepäisyys

Meillä nykyisin jokainen päivä on Poikasen Itsenäisyyspäivä, tai itsepäisyyspäivä, kummin vain...

Eilenhän se oli virallisesti Itsenäisyyspäivä, koitin varovasti selittää Poikaselle mistä oli kyse. No yli hilseenhän se meni, kynttilän sytyttäminen oli hienointa päivässä.



Omia traditioita on vähän Itsenäisyyspäivälle. Ennen lapsia, toisessa ajassa, traditioksi muodostui katsoa Tuntematonta sotilasta krapulaa parannellessa.
Nykyisin ainoa on linnanjuhlien kättelyn vahtiminen. Tämä, kiitos kahden lapsen olisi mahdoton tehntävä ilman tallentavaa digiboxia, johon saa ohjelman aina tarpeen vaatiessa pauselle.



Leivottiin Poikasen kanssa pipareita. Siitä ei meinannut tulla mitään. Koska Poikanen sai päähänsä että niihin pitää laittaa ketsuppia. Ja kun se ei käynyt ei mistään tullut mitään.





Kiukuttelun tuoksinnassa meinasi tulla vähän liiankin ruskeita pipareita.

On mahdottoman vaikeaa olla kaksi ja vähän päälle.
Päivä menee pilalle jo heti aamusta kun äiti valitsee väärät vaatteet. Siis itselleen, Poikasellahan on aina omasta mielestään väärät vaatteet jos ne eivät ole punaiset.
Raivokohtaukset ovat ihan mahdottomia, ja kun on väsynyt, niillä ei ole enää mitään rajaa...Tämä oli taas niitä päivä, kun mitään ei onnistuttu tekemään sopuistasti.

Kirppunen katsoo veljensä raivoamista ja nauraa.

Ratti puuttuu

Laulan Rati-riti-rallaa keskittyneenä kuuntelevalle Kirppuselle. Poikanen tulee kovaa vauhtia viereisestä huoneesta : Äiti ratti puuttuu!
Hmmm. Mistä?
Ja sitten Poikanen selittää jotain, äiti ei ymmärrä. pyydän toistamaan. Ratti puuttuu atiritiallasta. Äiti, laula siihen ratti.
Tuota noin ? Joinain päivinä kun tuo mielikuvitus ei jaksa äitillä ryntäillä ihan yhtä päättömästi kuin Poikasella.




Ja asiasta kukkaruukkuun, Ikasyr:illä on ihana kilpailu, löydät sen osoitteesta http://www.ikasyr.blogspot.com/

Pikkuisen lunta

Taivaalta satoi pikkuisen lunta.
Poikanen on kovasti puhunut Papasta, kun se meni tähtien luokse. Tuleeko lumi sieltä? Papan luonta? Oli tämän päivän kysymys.
On vaikea puhua Poikaselle Papasta kun on itse yhä niin surussa. Mutta kuitenkaan en halua että Poikanen unohtaa Papan. Kirppunenhan ei Pappaan edes ehtinyt tutustua.

Kirppunen kävi tänään neuvolassa, iso poika jo 8800g ja rapiat, 71cm. Käytiin kaksin. Poikanen oli huolissaan, eihän pikkuveljelle tule siellä pipiä? Tuleehan se kotiin?
Halasi pientä kovasti kun tultiin kotiin.

Ovat niin ihania nou minun poikani. Vaikka ovat väsyttäviä ja usein myös Poikanen uhmassaan todella hankala, kaikki tuo unohtuu kun katselee sylissä hihittävää lasta. Tai nukkuvaa.

On vain onni.

Nukkuvaa lasta voi katsoa kuinka kauan vaan, siihen ei kyllästy koskaan. Se on kauneita mitä tiedän. Paitsi, kun niitä on kaksi vierekkäin, omia molemmat.






Pitäisiköhän syreenissä olla näin suuret ja vihreät silmut näin joulukuussa?

Tänään...

Aamulla silmät avatessani näin Kirppusen masullaan vieressäni keskittyneenä mutustamassa peittoani. Peiton märkyydestä päätellen oli tehnyt sitä jo hyvän aikaa. Kun huomasi äitin heränneen, soi äitille pienen hymyn ja jatkoi peiton syömistä.
Selän takaa kuului Poikasen ääni: äiti heräsi!
Ihanat lapset, eivät herätä äitiä turhaan....

*

Ulkona käveltiin katselemaan lähitallin heppoja.
Poikanen: Äiti, missä heppojen potta on?
Äitit: Hepat ei käykkään potalla...
P: Entäs varikset?
Ä: No ei nekään.
P: Entäs harakat? Kissat? Koirat?
Ä: Ei, ihmisten lapset käy vaan potalla.
Poikanen miettii vähän aikaa : Variksella ei ole pippeliä?
Ä: ööö...Kyllä poikavariksilla varmaan on...(mietin kuumeisesti lintujen anatomiaa...)

*

Sisällä Poikanen kysyi jokaisesta esineestä jonka käteensä otti : Kuka tämän on tehnyt? Kuka antoi tämän? (Kyselee ja taas kyselee....Äitiltä loppuvat vastaukset paljon ennen kuin Poikaselta kysymykset.)

Ruokapöydän keskustelu.
Poikanen: Kuka teki lautasen?
Äiti: Äiti osti kaupasta, sen on tehnyt joku joka tekee työkseen lautasia...
P: Kuka teki haarukan jne. keskustelu jatkuu astioista ruokaan.
P: Kuka teki porkkanan?
Ä: Porkkanoita ei tehdä, ne kasvavat maassa siemenistä, sitten ne poimitaan ja auto vie ne kauppaan, josta äiti osti ne.
P: Mutta kuka ne siemenet teki?
Ä: Hmmm....Ne nyt vaan on. Ei äiti tiedä kaikkea.
P: Minä tiedän!

*

Ehdotin Poikaselle, että maalataan taulu Mummolle, kun Mummolla on huomenna synttärit, Poikanen sanoi että äiti piirtää ensin, hän maalaa sitten.
Ä: Mitä äiti piirtää?
P: Puun.
Ä: Mitäs muuta?
P: Juna. Tohon (Näyttää oksaa.)
Ä: Luuletko että Mummo kuitenkin tykkäisi enemmän jos oksalla olisi vaikka lintu.
P: Juna ja savua savupiipusta.
Ä: Jos äiti piirtäisi kuitenkin vaikka pöllön?

*

Illalla sängyssä.
Äiti: Kuuntele, nyt isi lähti töihin.
Poikanen: Isillä on eväät mukana.
Ä: On jos se muisti ottaa ne.
P: Isi tulee kohta kotiin?
Ä: Ei isi tule vasta kun aamulla kotiin. Isi on koko yön töissä.
Poikanen on hiljaa jonkun aikaa.
P: Isi mutustaa eväitä töissä koko yön (ja leveä hymy, eväät on melkein parasta mitä Poikanen tietää).
Ä: No kyllä se isi välillä siellä korjaakin jotain.
P: Savupiipun. Ja rakentaa isomman. Ja vaihtaa palikoita.
Ä: Niin se varmaan tekee.
P: Ja syö porkkanaa.
Ä: Hmm... no jos se otti evääksi porkkanan, äiti vähän luulee kyllä että se otti muuta evästä.

no onkos tullut kesä...

...nyt talven keskelle.
Ai minkä talven?

No on ainakin jo JOULUKUUN TOINEN.

Tällaiselta meidän piha aamulla näytti.





Yksi viinimarja on unohtunut Poikaselta syödä syksyllä. Se onkin varmaan ainoa joka on unohtunut puskaan.



Nyt siis joulukuun toinen jo, eilen jo piti laitta kuvat mutta kappas, kamera oli mystisesti kadonnut johonkin.
Poikasen joulukalenteri, tonttu käy aina yöllä tuomassa sinne jotain.



Eilen kalenterista löytyi Brion musta pikkuveturi. Poikanen olisi illalla halunnut katsoa muistakin töppösistä, että niistä otetaan sitten vaunut junaan...Hmm. No tänään ei pettymys ollut kuitenkaan suuri, kun toisesta töppösestä paljastui Ti-ti Nallen joululevy.
...Olikohan äitiltä ihan loppuun saakka mietitty juttu....

Töppösistä paljastuu kaikkea, lähinnä kirpparilta haalittua ja tavaraa, jota muutenkin olisin hankkinut. Joskus ehkä jotain herkkuakin.


Kirppunen on vallan hassu. Täytti juuri 5kk. Huitoo ja viuhtoo niin paljon ettei itsekkään aina tiedä missä ne raajat ovat. Höpöttää ja hymyilee, kääntyy jatkuvasti masulleen ja kyllästyy ja kiukustuu. Ja vaikka kuinka kivaa olisi selällään, niin pakko kääntyä mahalleen. Myös keskellä yötä. Kova on yritys liikkua. Aina välillä on huomaamattaan peruuttanut tai kääntynyt.

Kirppunen jumaloi jo nyt Poikasta. Äiti ei ole mitään. Paitsi silloin kun on nälkä, jos nyt malttaa hetken syödä. Mutta Poikanen kun näkyy Kirppusen kasvoille syntyy leveä hymy. Veli on sitten kiva. Tekee kaikkea kivaa. Kirppunen kikattaa kun Poikanen pelleilee.
Välillä kun pitäisi nukkua päiväunia, Kirppunen vaan haluaisi maata mahallaan ja katsella Poikasta. Ilme on odottvava, joko se nyt tekee jotain kivaa? Ja innostus on valtava kun Poikanen liikahtaa. Hassu.

Kaiken se laittaa suuhunsa. Paitsi tuttia tai tuttipulloa. Lupsuttaa ja maiskuttaa jo paidan hihan märäksi pukiessa. Tai huomaamatta äitin paidan hihan. Kuolamäärä on loputon. Hymyilee vaan onnellisena sulloessaan legoa suuhun.

Muttei nuku sitä vähääkään enää. Mies on tehnyt yövuoroja ja alan olla aika puhki, kun kaksi valvottaa vuorotellen, eikä miehestä ole sitä apua, mitä yleensä. Aamulla kun herätään kiireellä sitten pois kotoa (äiti silmät ristissä), jotta mies saa nukkua rauhassa...



Lopuksi vielä paidat Kirppuselle ja Poikaselle jotka löytyivät postilaatikosta tänään....